torstai 22. joulukuuta 2011

41. Lisää draamaa vai lisää hyvinvointia?

Miksi puhumme suurista poliittisista johtajista? Mikä heistä tekee niin erityisen suuria? Poliitikot voivat siirrellä rajoja, julistaa sotia, päättää lainsäädännöstä ja verotuksesta, mutta saavatko he koskaan aikaan mitään aidosti suurta – mitään konkreettista ja pysyvää?

Aleksanteri Suuri oli yksi tunnetuimmista maailmanhistorian suurmiehistä. Mutta mitä hän todellisuudessa sai aikaan? 1500 vuotta ennen Aleksanteri Suuren syntymää ihmiset Makedonian seudulla elivät keskimäärin melko vaatimatonta arkea. Tällöin elettiin teknologisen evoluution tuskallisen hidasta alkuvaihetta, ja vuosituhat toisensa jälkeen vaihtui ilman suurempia oivalluksia ihmisten tavassa asua, elää, valmistaa työkaluja ja hankkia ravintoa. Aleksanteri Suuren noustua valtaan ihmisten arki pysyi muuttumattomana. Se pysyi muuttumattomana Aleksanteri Suuren kuollessa, ja lähes samana se säilyi vielä 1500 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. Vasta vanhojen auktoriteettien arvovallan kyseenalaistaminen ja tieteellisen menetelmän käyttöönotto paransivat oleellisesti ihmisten hyvinvointia nykyisen Euroopan alueella. Mitä ikinä Aleksanteri Suuri omana elinaikanaan tekikään, niin mitään kovin mullistavaa se ei voinut olla. Miksi hänet silti nostetaan historialliseksi suurmieheksi?

Hyvin pian Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen imperiuminsa luhistui. Tämän päivän Makedonia on pelkkä hiiren osoittimen kärjen kokoinen piste Google Earthin karttapallossa. Sama nolo kohtalo näyttää kohdanneen kaikkia imperiumeja ja kaikkia poliittisen historian suurmiehiä. Se pistää miettimään. Miksi ylipäänsä nimitämme näitä politiikan traagisia hahmoja ”historian suurmiehiksi”? Oliko Aleksanteri Suuren elämä lopulta yhtään sen suurempi ja merkityksellisempi kuin vaikkapa tavallisen nuoren miehen vauhdikas baari-ilta? Molemmissa toistuu sama tuttu draaman kaari, alkaen kovaäänisestä itsekorostuksesta ja uhosta, päättyen laskuhumalan itkuun ja anteeksipyytelyyn. Kun aika kuluu ja tunteet jäähtyvät, maailma palaa ennalleen, eikä jäljelle jää muuta kuin yksi uusi tarina kerrottavaksi.

Aleksanteri Suuri synnytti suuria tunteita. Aleksanteri Suuri oli oman aikansa Tauno Palo. Kuten valokankaiden Tauno Suuri omana aikanaan myös Aleksanteri Suuri oli oman aikansa suurin tunteiden tuottaja – draaman yksinvaltias. Ei kuolemattomia viisauksia. Ei tieteellisiä läpimurtoja tai teknologisia innovaatioita. Ei pysyvää vaikutusta ihmisten hyvinvointiin tai maailmankatsomukseen. Mutta sitäkin enemmän suurta draamaa ja suuria tunteita. Tässä Aleksanteri Suuren panos ihmiskunnalle.
Lähihistoriastamme voimme poimia lukuisia vastaavia kansainvälisen politiikan draaman mestareita. Romanian diktaattori Nicolae Ceauşescu esiintyi vaatimattomasti Karpaattien Nerona ja Ajatusten Tonavana; Hitler oli Führer, tyttömäisen kepeästi kättään heilauttava suuri johtaja; Stalinin roolisuoritus vainoharhaisena Isä Aurinkoisena onnistuu ällistyttämään draaman ystäviä vielä tänäkin päivänä - vain muutamia hahmoja mainitakseni. Kaikki he saivat aikaan paitsi valtavaa kärsimystä myös suurenmoista draamaa: tragediaa, komediaa ja farssia – kaikkia draaman tyylilajeja.

Ainoa asia, jota poliitikot ovat koskaan pystyneet kansalleen tuottamaan, on draama. Siinä kaikki. Poliitikoille on käyttöä ainoastaan yhteiskunnissa, joissa ihmisten hyvinvointi on terveen järjen, tieteellisen metodin ja tasapainon älykkyyden sijaan luovutettu yhteiskunnallisen draamatuotannon varaan.

Emme kuitenkaan elä näytelmässä vaan todellisessa, luonnonlakeihin perustuvassa maailmassa. Fysiikan lait ovat todellisia. Samoin kaikki fysiologiset tarpeemme ovat todellisia. Kaikki ihmisten hyvinvointiin liittyvät ongelmat ovat pohjimmiltaan teknisiä. Miksi silti annamme näiden draaman mestareiden vaikuttaa hyvinvointiimme? Tottumuksestako? Niin kuin ne apinat siellä aitauksessa?

Meidän ei tule jäädä menneisyytemme vangeiksi. Nykyisen tieteellisen ja teknologisen ymmärryksen puitteissa voisimme elää aidosti älykkäästi suunnitellussa yhteiskunnassa, jossa kansalaisten hyvinvointia ei tarvitsisi laskea enää mielipiteiden, taikauskon, politiikan tai ylipäänsä minkään yhteiskunnallisen draamantuotannon mekanismin varaan. Sitä ei myöskään annettaisi sokeaan voitontavoitteluun ja syöpäkasvaimen älykkyyteen perustuvan rahajärjestelmän huoleksi. Draama voi olla viihdyttävää teatterissa tai televisiosta seuratessa, mutta se tulisi pitää visusti erillään reaalimaailmasta.

Luonto tuottaa ihmisille vain vähän luonnollista draamaa. Tulivuorenpurkaukset, maanjäristykset, myrskyt ja muut luonnonmullistukset ovat luonnon ainoa todellinen draaman lähde, mutta nekin ovat reaalimaailman haasteita ja sellaisina kehittyvän tutkimuksen ja teknologian myötä yhä paremmin ennustettavissa ja hallittavissa. Rakennukset voitaisiin jo nyt suunnitella maanjäristykset, tornadot tai vaikkapa tsunamit kestäviksi, jos ihmisten hyvinvointia pidettäisiin tärkeimpänä tavoiteltavissa olevana asiana. Nykyisin keskitymme sen sijaan vain voiton maksimointiin.

Reaalimaailma luonnonlakeineen on suhteellisen tasainen, ennustettavissa oleva ja vakaa. Teknologian varaan laskettu hyvinvointi on siten varsin pysyvää. Tekniset innovaatiot ovat ajattomia. Kerran keksitty tekninen innovaatio jää lisäämään jälkipolvien hyvinvointia ikuisiksi ajoiksi eteenpäin. Niinpä nykyaikana, jolloin tiede ja teknologia kehittyvät kiihtyvästi kasvaen, myös hyvinvointimme voisi kasvaa kiihtyvästi – elleivät ihmisten erilaiset omatekoiset draamatuotannon mekanismit (kuten keinotekoisesti tuotettu ja ylläpidetty niukkuus) jatkuvasti jarruttaisi tätä kehitystä.