8. Rahalainasta perittävän koron ongelma

Pankkijärjestelmän seurauksena ihmisten kannatti tallettaa kaikki ylimääräinen kulta pankkeihin ja haalia siten tarjolla ollut korkotulo itselleen. Tallettajan pankkikirjaan tehtiin pano-merkintä, ja niin asiakkaan kulta siirtyi pankin hallintaan. Vastineeksi pankki antoi asiakkaalle lupauksen koron maksusta ja siitä, että talletettu kulta maksettiin takaisin asiakkaan niin halutessa.

Kaikkea holveihin talletettua kultaa vastaan pankit painoivat kultaan oikeuttavia kuitteja, joita kutsuttiin seteleiksi. Kun pankkiin saapui asiakas, joka tahtoi lainata rahaa, hän sai käteensä fyysisen kullan sijaan paperisia painotuotteita. Holveissa makailevan kullan tehtäväksi jäikin enää rahajärjestelmän perustana toimiminen. Pankkien holveissa kultavaranto oli kaiken liikkeellä olevan paperirahan arvon takaaja, minkä vuoksi sen oli välttämätön olla olemassa. Jokaista liikkeelle laskettua kultaan oikeuttavaa seteliä vastaan holveista tuli löytyä vastaava määrä konkreettista, fyysistä kultaa.

Rahalainasta perittävä korko kätki sisäänsä kuitenkin perustavanlaatuisen ongelman. Kun rahoituksen hakija sai pankista lainan, hänen tuli määräajan kuluttua maksaa pankkiin takaisin lainan pääoman lisäksi myös lainasta langennut korko. Niinpä kaikkien kullan lainaajien tuli lainan takaisinmaksun yhteydessä haalia kokoon enemmän kultaan oikeuttavia seteleitä kuin mitä oli itse järjestelmään laskenut. Syntyi kestämätön tilanne. Koska pankeilla oli runsaasti lainanottajia, koron johdosta yhä suurempi osa kierrossa olevasta rahasta virtasi pankkeihin korkotuloina.

Jotta tämä mekanismi olisi voinut olla pidemmällä aikavälillä edes jossain määrin kestävä, olisi se edellyttänyt kaiken liikkeellä olevan rahan jatkuvaa, täydellistä kiertoa. Saatuaan korkotulot itselleen olisi pankkiirin pitänyt välittömästi laskea kaikki raha takaisin liikenteeseen, jotta kierrossa olevan rahan määrä ei olisi vähentynyt ja vaikeuttanut siten velkataakan alla kärvistelevien ihmisten lainojen takaisinmaksua. Valitettavasti rahajärjestelmä ei lähtökohtaisesti kannusta tuhlailuun.

Rahajärjestelmässä tuhlaileva ihminen löytää itsensä pian rahattomana ja kodittomana kaduilta kerjäämästä. Rahaa on aina järkevämpää säästää kuin pistää surutta menemään. Rahajärjestelmässä, jossa ihmisten valta, sosiaalinen status sekä oma ja läheisten ihmisten terveys ja hyvinvointi ovat suoraan sidoksissa omistetun rahan määrään, säästäväisyys muodostuu hyvin luonnolliseksi hyveeksi.

Raha sellaisenaan ei ole puolueeton eikä neutraali käsite. Rahalla on oma älykkyytensä. Kun ihmisyhteisö päättää rakentaa yhteiskuntansa rahajärjestelmän varaan, ottaa se samalla rahan älykkyyden – ja sitä myötä koko joukon yhteiskunnallisia pelisääntöjä – annettuna. Yksi tällainen rahaan kiinteänä kuuluva kannustin on säästäminen. Koska raha on luonteeltaan niukkaa, on sitä kannattavaa säästää pahan päivän varalle. Säästäväiset ihmiset rikastuvat. Rikastuminen tarkoittaa kasvanutta vapautta, valtaa ja hyvinvointia. Rikas ihminen herättää kanssaihmisissä kunnioitusta, pelkoa ja ihailua. Niinpä rahaa ei voi olla koskaan liikaa. Järkevä ihminen pyrkii aina elämään säästeliäästi ja – jos suinkin mahdollista – rikastumaan.

Tämä järjestelmän sisäsyntyinen ristiriita, joka toisaalta edellytti jatkuvaa rahan kiertoa ja kulutusta mutta toisaalta armotta rankaisi kaikkia tuhlailevia ihmisiä, muodosti yhteiskuntaan säästäväistä käyttäytymistä suosivan palkkiojärjestelmän, mikä väistämättä johti rajallisten rahavarojen kasautumiseen yhä harvempien käsiin.

Uusi pankkijärjestelmä muodosti yhteiskuntaan nyt eräänlaisen näkymättömän pyramidirakenteen. Pyramidin huipulla korko toimi kuin jättimäisenä imurina, joka imi rahaa pyramidin lukuisten vähäosaisten laajoista alakerroksista ylöspäin pienelle hyväosaiselle eliitille. Uutta kultaa virtasi järjestelmään liian vähän, jotta siitä olisi riittänyt kattamaan koron järjestelmään aiheuttama krooninen rahanpuute.

Köyhät ihmiset olivat valmiita paitsi kovaan työhön ja rikoksiin myös valtaeliitin toimeenpanemiin sotiin ja ryöstöretkiin. Laajojen ihmisjoukkojen alituinen puute ja köyhyys muodostivat siten vallan välineen harvoille hyväosaisille. Mitä suurempaa puutetta rahvas kärsi, sitä suurempana tuntui valta vauraan käsissä. Se taho, joka hallitsi yhteiskunnassa rahaa, hallitsi kaikkea muutakin.